Muuttoon aikaa 2 päivää. Tavaroiden pakkaaminen alkaa pikkuhiljalleen tulla korvista ulos, varsinkin kun joutuu iltaisin tekemään työpäivän jälkeen kaiken homman. Onni on kuitenkin oma uusi koti. En voi sietää vanhaa asuntoani ja odotan vain pääseväni pois.
Asuin edellisen vuoden halvassa soluasunnossa. Oikeastaan ei ollut tarkoitus asua siinä kuin viime kesä, mutta monen mutkan jälkeen jäinkin vielä talveksi. Virhe ratkaisu. Kesän sain asua yksin, syksyllä asuntoon muutti toinen tyttö. Alkuun yritin aina tervehtiä kun tulin sisään asuntoon, mutta koska en koskaan saanut vastausta lopetin yrittämisen. Emme ole puhuneet sanaakaan koko talvena. On ollut aika ahdistavaa. Aloin pikkuhiljalleen eristäytyä huoneeseeni aina kun olin kotona. En käyttänyt keittiötä (koska se oli niin likainen), hoidin asiani yleisissä tiloissa vain silloin kun tiesin olevani yksin,.
Eräänä päivänä sain kännykkääni viestin joka meni sanasta sanaan näin: Saako asuntoon tulla koira? Ajattelin että joo saa tulla, en ole allerginen ja pidän koirista. En vaan ymmärtänyt että koira tuli jäädäkseen, luulin että vain käymään. Siinä sitä sitten oltiin, minä, kämppis ja koira. Aina kun" kämppikseni" oli poissa koira haukkui pienessä huoneessaan yksin, öisin koira hyppi ovia vasten. Hei,hei yöunet. Kevät kului, siedin tätä menoa tietäen että kesällä saadaan meidän herrasen kanssa asunto. Koulut loppuivat, tyttö muutti koiransa kanssa pois. Tilalle asuntoon tuli asumaan tytön äiti kahden kissansa kanssa. Opiskelija-asuntoon, kyllä. Kysyttiinkö minulta kissoista? Ei. Mitä jos olisin allerginen? Myöskään äiti ei puhunut minulle mitään.
Sanoin samalla viikolla asuntoni irti (muutamaa kuukautta aikaisemmin kuin oli tarkoitus) ja tässä ollaan vihdoinkin muuttamassa omaan kotiin.
Luulen että saan ihanasti rauhoitettua elämääni kun saan avaimet uuteen kotiin.
